En tiedä mistä mies laulaa, mutta hän lohduttaa minua kuin kohtalotoveri.

Ville Tietäväinen, Näkymättömät kädet. Tuntui siltä, niin kuin olisin lukenut tämän aiemminkin. Ehkä sekoitan siihen edelliseen Tietäväisen sarjakuvaromaaniin. Tai onhan tämä jo pari vuotta vanha ja aikanaan paljon huomiota saanut, joten voi olla, että olen lukenut silloin. Joka tapauksessa: Hieno saavutus Tietäväiseltä. Upean näköinen (ehkä välillä liian tumma ja siten epäselvä), hyvin ja uskottavasti kirjoitettu. Tietäväinen kirjoittaa hahmonsa puhumaan toistensa päälle ja jatkuvasti ristiin, mikä on välillä todella sekavaa, mutta samalla tulee tuntu siitä, että nyt ollaan oikeissa keskusteluissa mukana, näin ihmiset puhuvat. Traagisuuttahan ei tästäkään teoksesta puutu.

Mielenkiintoista on se, miten suomalaiset ovat siirtolaisuutta käsitelleet fiktiossa. Mieleen tulevat ainakin Jari Tervon Layla (josta pidin melko paljon) ja Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian (jota en ole vielä lukenut). Enemmänkin varmasti on. Selkeästi tässä on jollekin tulevaisuuden kirjallisuustieteilijälle hedelmällinen aineisto, kunhan asiaan saadaan vähän historiallista etäisyyttä. Politiikkamme jäljet kiinnostavat - ja käsittelytavan mukaan myös hävettävät, inhimillinen kärsimys ja siihen ajava epätoivo kun tuntuvat olevan teosten ytimessä. Hyvä, että herätellään.

And in one of the takes, as I was thinking about how it was someone's daughter, lying there, I was suddenly looking down at my own daughter's face.

The New Yorker, Sept. 16,2013. Mielenkiintoisin juttu oli henkilökuva näyttelijä Bryan Cranstonista. Cranston on yksi niistä näyttelijöistä, joka on löytänyt menestyksen (näyttelijäksi) melko myöhään, vasta keski-ikäisenä, vaikka onkin työskennellyt käytännössä koko aikuisikänsä. Ensimmäinen iso työ hänelle oli komediasarja Malcolm in the Middle, mutta varsinainen läpimurto tapahtui draamasarjassa Breaking Bad.

Cranston on hieno näyttelijä - ja artikkelin perusteella erittäin omistautunut työlleen ja kiinnostunut muistakin tv-sarjan/elokuvan tekemisen puolista kuin näyttelystä - mutta en ole täysin varma siitä, onko Breaking Bad niin hyvä sarja kuin miksi sitä on kehuttu. Breaking Bad on tyypillinen 2000-luvun amerikkalainen kaapelikanavan tv-sarja siinä mielessä, että se kertoo rikollisista, väkivallasta ja tarinan keskiössä olevasta antisankarista (vrt. The Sopranos, Deadwood, The Shield, Justified, Boardwalk Empire, Sons of Anarchy yms.). Tunnelma on synkkä, raaka ja usein epätoivoinen. Antisankari on lähes yhtä väkivaltainen ja tyly kuin häntä vastustavatkin hahmot, mutta silti antisankari on päähenkilö: hänen puolestaan kuuluu tsempata.

Minä olen vähän kyllästynyt näihin sarjoihin. Mielestäni The Shield löi lopetuksessaan näille sarjoille naulan arkkuun: antisankari pakotetaan elämään tavallista elämää, se on hänen rangaistuksensa. Katson nykyään mieluummin sarjoja, jotka kertovat tästä tavallisesta elämästä. Esimerkiksi Parenthood on upea esimerkki draamasta, jossa panokset ovat tavallisten ihmisten panoksia: avioliiton onnellisuutta, lasten kasvuvaikeuksia, sairauksia, taloudellisia ongelmia... Ketään ei hakata, pahoinpidellä, kiduteta tai tapeta. (Olisi itse asiassa mielenkiintoista nähdä sarja, jossa väkivallan seuraukset oikeasti näytettäisiin. Että ihmisen tappaminen on kauheaa touhua, että toisen lyöminen jättää pysyvät jäljet molempiin.) Koen, että nämä sarjat kertovat enemmän ja todemmin siitä, mitä ihmisenä oleminen oikeasti on.

Tämä uusin ja viimeinen kausi on kuitenkin nostanut Breaking Badin pisteitä minun kirjoissani. Välillä sarjan väkivallan ja rikollisuuden cooliuden ylistäminen on mennyt naurettaviin sfääreihin asti, ja sarja on menettänyt jotain olennaista draamallisesta ytimestään. Nyt viimeisissä jaksoissa tähän ytimeen on palattu ja sarja on toiminut paremmin. Antisankarin väkivaltaiset, rikolliset teot näyttävät vihdoin seuraumuksensa ja maailma tämän ympärillä murenee. Päähenkilö ei ole enää cool rikollinen, vaan paska jätkä lähimmäisilleen. Tarinan panokset ovat lähempänä todellista elämää, avioliiton ja lasten menettämistä. Hahmot ovat lähempänä oikeita ihmisiä. Ja siksi draama toimii paremmin.

PS. Kuvaavaa, että kirjoitan nyt lukemisblogissa enemmän katsomisesta, sillä Breaking Badin katsomisen lisäksi olen käynyt paljon elokuvissa, onhan nyt Rakkautta ja Anarkiaa -viikko. Viisi leffaa takana, kuusi edessä. Yritän silti lukea ainakin yhden romaanin tällä viikolla.

Tilanne, viikko 38

Kirjastosta lainattujen lukemattomien kirjojen määrä: 15 kpl. (Tästä eteenpäin en laske gradukirjoja, koska en oikein osaa sanoa, milloin sellainen on luettu ja milloin ei.)

Omien lukemattomien kirjojen määrä: 25 kpl.

and now all the litter on the platform was swirling and the train wheels were screeching and the lights inside the car were blinking on and off, like the lights on a broken chandelier, or the cells in a dying brain, as the train disappeared into the darkness.

Jeffrey Eugenides, The Marriage Plot. Luin kirjan loppuun yhden illan ja yhden päivän aikana. Ensin motivaatio oli saattaa lukeminen loppuun, jotta voisin aloittaa jotain uutta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän siitä pidin. Eugenides pääsee ällistyttävän hyvin hahmojensa sisään ja kuvaa näiden tunnetiloja - ja tunnetilojen muutoksia - erittäin tarkasti, oli kyse sitten maanisuudesta, seksuaalisesta halusta, kaipuusta, päämäärättömyydestä tai masennuksesta. Myös rakenne kirjassa pysyi kasassa hirvittävän hyvin, näkökulma siirtyi luontevasti niin henkilöstä kuin ajastakin toiseen, vähän kuin olisi lukenut jonkin päähenkilökolmikosta irrallaan olevan muistelmia. Madeleine jäi lopulta kolmikosta etäisimmäksi, Eugenidesta tuntui kuitenkin kiinnostavan enemmän kirjan mieshahmot. Tuntuu vaikealta olla tästä mitään älykästä mieltä tai muodostaa kokonaiskuvaa, kun oma kosketuspinta keskeiseen viittauskohteeseen (nimen avioliittojuoni ja sitä käyttävät romaanit) on niin hatara. En ole lukenut yhtään Austenia tai Brontëa, enkä varmaan edes nähnyt näihin perustuvia elokuvia. Pitäisi varmaan aloittaa, kuulemma Joe Wrightin Pride & Prejudice vuodelta 2005 on ainakin näkemisen arvoinen. Sama mies ohjasi viime vuoden Anna Kareninan, joka on myös katselulistalla.

Lainasin kirjastosta myös Eugenidesin Middlesexin, jota on kehuttu paljon ja The Marriage Plotia enemmän. En kuitenkaan aloita sitä seuraavaksi, ehkä hyppään ennemmin Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow'n pariin. Siinä onkin vaivaiset 902 sivua. Tai ehkä voisin lukea jotain suomalaista. (Ensi viikolla tulee Rimmisen uusin!)

Sivuhuomio: Tässäkin matkattiin kahdeksankymmentäluvun alun Euroopassa köyhäillen. Mitchellin ja Larryn kokemukset tosin olivat hyvin erilaisia kuin Ulli Lustin punk-odysseia.

Jos suostun menemään sänkyyn, minua ei kunnioiteta, ja jos kieltäydyn, minut raiskataan.

Ulli Lust, Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä. Tänä vuonna suomeksi julkaistu omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo itävaltalaisten Ullin ja Edin liftausreissusta Italiaan vuonna 1984. Hienoa ajankuvaa, punkkariseikkailua, nuoruuden typeryyttä ja synkkiä, synkkiä käänteitä. Älyttömän hyvä teos nimenomaan sarjakuvana: Piirrokset toimivat tosi hyvin ja kuvilla päästään yhtä hyvin kiinni matkustamisen hienouteen, kaupunkien lumoavuuteen kuin yksinäisyyteen, pelkoon ja inhoonkin. Mä olen aina pitänyt anarkisteista ja punkkareista, tämäkin teos näyttää taskut tyhjänä reissaamisen hyvät puolet. Tuli mieleen kaverin kaveri, joka oli kuulemma pari viikkoa sitten tullut Virosta Suomeen itse tekemällään lautalla. Matka oli kestänyt kuusi päivää ja melkein johtanut matkaajien kuolemaan. Ulli Lustin sarjakuvaromaanissa on vähän samanlainen meininki. Vapaus on hienoa, joten/sillä/mutta se johtaa yhtä helposti kaunisiin kuin kauheisiinkin asioihin.

Incapable of fright, tired and sallow in its gaze, smelling of the mites that live in its under-feathers, and I should have sat down nexti to it.

The New Yorker, Sept. 9, 2013. Luin uusimman (minulle tulleen, lehti tulee aina reilun viikon viiveellä Suomeen) numeron kerralla. Aiheiden kirjo oli taas huima, pitkissä artikkeleissa mentiin sodasta palanneiden sotilaiden traumoista New Englandin haihin, Claire Danesin näyttelijäntyöhön, New York Universityn johtoon ja urheilijoiden geneettisiin eroihin. Jälkimmäisen jutun oli kirjoittanut aina uusia ideoita esittelevä ja ajatuksia herättävä Malcolm Gladwell, jonka kautta oikeastaan päädyin New Yorkerin lukijaksi. (Gladwellin vanhat New Yorker -jutut voi lukea täältä.) Sotatrauma-juttu sai melkein itkemään; Yhdysvalloissa on Irakin ja Afganistanin sotaretkien tuloksena arviolta puoli miljoonaa henkisesti vahingoittunutta sotilasta.

Cormac McCarthy, Blood Meridian. Etenen kirjan kanssa melko hitaasti. Teksti on työlästä ja/mutta erittäin kaunista, samalla kuitenkin todella rankkaa. Neljäs luku kertoi aavikon ylittämisestä pysäyttävän hienosti. Mahdoton sanoa, mihin tarina tulee viemään.

The conspirators sit smoking thoughtfully, sipping brandy, around the fire in the Colonel's den.

Päivän Hesari. Jäikö tästä mitään mieleen tänään? Enemmän ehkä kertoo se, mitä en lukenut. En ainakaan sitä Nytin shoppailujuttua, en myöskään yhtään Syyrian kemiallisiin aseisiin liittyvää juttua. Ehkä tänä aamuna oli helpompi jättää maailman kauheat asiat huomaamatta.

The New Yorker, Sept. 2, 2013. Luin lehden loppuun (seuraava odottaa jo ikkunalaudalla). Loppu on käytännössä pelkkää kulttuuria, tällä kertaa mm. hieno juttu 1800-lukulaisesta valokuvaajasta Julia Margaret Cameronista. Älytöntä, miten tuohon aikaan kulttuurieliitti tunsi kaikki toisensa. Cameron oli mm. Tennysonin naapuri ja kuvasi tätä useasti. Samoin hän kuvasi Alicea, johon perustuu Liisa ihmemaassa. Ja Virginia Woolf oli Cameronin sisarentyttären tytär. Näyttäytyyköhän kahdensadan vuoden päästä nykymaailman (tai esim. Helsingin) kulttuuripiirit yhtä pieniltä? Varmaankin. Mieleen jäi myös tämä Caleb Crainin virke James Woodin kirja-arvostelusta: "They were nearing the end of their first round, which they always drank more quickly than those that followed, and which they hardly felt except in the way one feels the looseness in a boat that has been untied from its mooring but has not yet left it."

Välipäivä kirjoista tänään.

He is an athlete, a professional tennis player. / He was lying naked under the trees with his rags spread across the limbs above him when another rider going down the river reined up and stopped.

Aamun Hesari. Kulttuurisivuilta jäi mieleen Otavan päätös alkaa julkaista Grantan suomalaista versiota. Täytyy myöntää, etten ollut aikaisemmin kuullutkaan tästä kirjajulkaisusta, mutta hyvältä näyttää. Ensimmäisen numeron teema on lähtökohtaisesti kiinnostava ruoka ja kirjoittajalistasta löytyy tuttuja nimiä: Philip Teir, Rosa Liksom, Riikka Ala-Harja ja ennen kaikkea Anu Silfverberg. En ole jälkimmäiseltä lukenut vielä yhtään fiktiota (vaikka Kung Po -romaani onkin hyllyssä), mutta Silfverberg on loistava kolumnisti, joten odotukset on kovat. Ja tosiaan hänen fiktionsa on ollut lukulistallani jo pitkään. Vähän sama juttu muuten Ala-Harjan ja Liksomin kanssa. Philip Teiriltä olen sentään lukenut sen novellikokoelman, jossa oli pari tosi hyvääkin juttua. Jään odottamaan, että tämä julkaisu tulee vastaan. Hintakin näyttäisi olevan kohtuulliset kaksikymppiä kolmesataasivuisesta julkaisusta.

Tony Chapman & Jenny Hockey (edit.), Ideal Homes? Social Change and Domestic Life. Teen folkloristiikan gradua kommuuniasumisesta. Olen tällä viikolla lukenut erityisesti kotitalouden (household) ja kodin (home) käsitteisiin liittyviä tekstejä, tämä on yksi niistä. Pyrin gradussani tutkimaan sitä, miten kommuuneissa rajataan tiloja yhteisiin ja yksityisiin, miten nämä rajanvedot tehdään ja merkitään. Ja sitä, miten kommuuni on koti. Minua kiinnostaa se, miten perheiden asuttaviksi tehdyt asunnot muokataan erilaiseen käyttötarkoitukseen. Kommuuniasumista ei ole juurikaan tutkittu - kaupunkilaista, ei-ideologista kommuuniasumista ei nähdäkseni laisinkaan - joten aika paljon täytyy keksiä itse. Tässä kirjassa oli hyviä tutkimuksia mm. kodin tilan jakamisesta ja jakamisen taktiikoista.

Cormac McCarthy, Blood Meridian. Vain yhden luvun. Kieli alkaa tasoittua tai sitten alan tottua siihen. Joku tapettiin taas.

The New Yorker, Sept.2, 2013. Juttu Intian korruptiosta ja sitä vastaan taistelevasta Arvind Kejriwalista sekä juttu maailman parhaasta tennispelaajasta Novak Djokovicistä. Avartavia molemmat, mutta silti edelleen paras tenniksestä (urheilusta ylipäätään?) kirjoitettu lehtijuttu on tämä David Foster Wallacen teksti Roger Federeristä.

Madeleine and Dabney had broken up in May, right before the summer, and there was no better time than summer to forget somebody. / See the child.

Päivän Helsingin Sanomat. Luen tämän käytännössä joka aamu, koska kämppis on sen tilannut. En itse tilaisi, olen pärjännyt pitkään ilman. Luen – tai selaan – aina koko lehden järjestyksessä läpi, vaikka kiinnostavinta onkin kaupunki- ja kulttuuri-sivut. Tämän päivän lehdestä en muista nyt viideltä enää mitään.

Syyskuun Voima-lehti. Sisällöllisesti yksi tärkeimpiä suomalaisia lehtiä, valitettavasti taitollisesti ruma ja sekava. Parasta antia kolumnit, etunenässä Teemu Mäki. Meeri Koutaniemen kuvareportaasi oli tässäkin numerossa pysäyttävä, en tosin tekstejä täysin lukenut. Kulttuurisivuilla hyvää kamaa, usein myös hyviä kirjavinkkejä.

The New Yorker, Sept. 2, 2013. Olen tilannut New Yorkeria kohta vuoden ja ollut erittäin tyytyväinen päätökseen. Ainoa lehti, joka minulle nykyään tulee. Vaikka lehdestä on noin yksi kolmasosa New York- ja toinen Yhdysvallat-keskeistä, on jokaisessa numerossa silti kiinnostavaa luettavaa enemmän kuin keskiverrossa suomalaisessa aikakauslehdessä. Esimerkiksi Syyrian ja muun Lähi-idän tapahtumista on pitkin vuotta kerrottu syvällisemmin – ja paikan päältä! – kuin suomalaisissa lehdissä. Kirjoittamisen taso ylipäänsä, oli aihe mikä tahansa, on muutenkin todella korkealla tasolla. Siksi jaksan lukea myös ravintola-arvostelut, vaikka tiedän, etten koskaan tule noissa paikoissa käymään. En ole tämän numeron kanssa ehtinyt vielä pääsisältöön eli pitkiin artikkeleihin asti, mutta olen jo ehtinyt lukea mm. pandojen lisääntymisestä ja Sailors’ Snug Harbor -nimisestä entisten merimiesten eläköitymiskeskuksesta.

Jeffrey Eugenides, The Marriage Plot. Aloitin tämän eilen, jatkoin tänään ensimmäisen osan, A Madman in Love, loppuun. Lukeminen on lähtenyt vähän takkuisasti käyntiin, pitkään mietin, että miksi tätä oikein luen. Kahdeksankymmentäluku itsessään ei tunnu erityisen kiinnostavalta, hahmotkin vähän siinä ja siinä. Jossain sadannen sivun kohdalla tarina alkoi vetää, Mitchell Grammaticuksen hahmon kautta pääsin juoneen mukaan. ­Lainasin jo Eugenidesin kovasti kehutun – Pulitzer-palkintoa voi sanoa kohtalaiseksi suositukseksi – Middlesexin, en tiedä milloin pääsen sen pariin.

Cormac McCarthy, Blood Meridian or The Evening Redness in the West. Jostain syystä luulin, että tämä on joku tulevaisuusdystopia. Mutta kyseessä onkin 1800-luvun Amerikkaan sijoittuva dystopia. Luin vastikään Patrick deWittin Sistersin veljekset, joka sekin on moderni länkkäri ja joka sekin sisältää runsaasti väkivaltaa, mutta heti ensimmäisestä sivusta lähtien huomaa, että McCarthy on erilaisella agendalla liikenteessä. Olen aiemmin lukenut McCarhtyn The Roadin, joka oli hyvin hyvin ankea ja väkivaltainen ja harmaa, mutta tämä Blood Meridian vaikuttaa vielä tylymmältä. Pelkkä lauserakenne ja romaanin kieli on rajua ja väkivaltaista. Sisältö samoin. Ensimmäiset kolmekymmentä sivua nyt takana ja kaikenlaista on ehtinyt tapahtua. Vaikuttaa jo nyt loistavalta. (Tämä muuten on Pulitzer-voittaja.)

Tilanne, viikko 37

Kirjastosta lainattujen lukemattomien kirjojen määrä: 24 kpl.

Omien lukemattomien kirjojen määrä: 25 kpl.

Premissi

Luen melko paljon. Tarkoitus tässä blogissa on avata päiväkohtaisesti sitä, mitä olen päivän aikana lukenut ja mitkä fiilikset lukemisesta jäi. Syksy 2013 on kirjojen täyteinen: minulla on sekä paljon vapaa-aikaa että paljon gradun tekemistä. Ensimmäinen vapauttaa lukemaan, toinen pakottaa. Muutin myös hiljattain korttelin päähän Munkkiniemen kirjastosta, joten mahdollisuuksia lukemiseen on runsaasti.

En ole koskaan pitänyt kirjaa lukemisistani, katsotaan miten käy.