Se oli yritys puhua kirjallisuuden sisällöstä kattavasti sen sijaan että puhuttaisiin palkinnoista tai kirjailijoiden elämästä.

Helsingin Sanomat, 30.10.2013. Elina Hirvonen kirjoitti tämän päivän Hesariin jälleen erinomaisen kolumnin. Tai ehkä tällä kertaa kolumni tekstinä ei ollut paras mahdollinen, mutta aihe on erittäin tärkeä.

Jutun voi lukea täältä.

Hirvonen kirjoittaa siitä, miten kirjallisuuden sisällöistä puhutaan vähän ja kirjailijoista puhutaan paljon. Siis valtamediassa, blogeissa sisältöihinkin puututaan. Ja tietysti Parnassossa (joka pitäisi varmaan tilata kotiin).

Tästä hyviä esimerkkejä ovat tämänkin syksyn aikana romaanin julkaisseet Tervo ja Hotakainen. Kuukausiliitteessä oli iso juttu Hotakaisen auto-onnettomuudesta ja siitä toipumisesta. Kirjasta taidettiin kirjoittaa Hesarissa palstan verran arviota. Tervon romaanista puhuttaessa on puhuttu enemmän siitä, miten todenmukainen se on ja miten kirjailijan oma lapsuus on mennyt. Naamalla myydään ja em. kirjailijoiden naamat tuntevat kaikki.

Vanha ystäväni julkaisi muutama vuosi sitten kirjan, joka kertoi naisesta, joka ajautuu myymään seksipalveluita. Lehdissä puhuttiin luonnollisesti kirjailijasta ja siitä, miten hyvin se vastaa hänen omaa historiaansa. Kirjan laadusta - kielestä, hahmoista, rakenteesta, teemoista - en muista juuri puhuttaneen. Pitäisi kai olla tyytyväinen, että Elli sai sentään julkisuutta ja siten kirjaansa varmasti edes jotenkin kaupaksi. (Toisen romaaninkin hän sai julkaistuksi.) Samaa ei voi sanoa suuresta osaa esikoiskirjailijoista - tai kirjailijoista ylipäätään. Täytyy myöntää, että minäkin luen paljon kirjailijoita, joita a) olen lukenut aikaisemmin tai b) joista puhutaan. Uuden löytäminen on vaikeaa, tuttuun on helppo tarttua. Varsinkin, jos mediassa keskitytään puhumaan kirjailijoista eikä heidän tuotostensa sisällöstä.

Hirvonen kirjoittaa: "Kriittinen keskustelu kirjallisuuden sisällöstä vaatii kiinnostusta kirjallisuuteen taiteena." Liian usein kulttuurikirjoittelu on (esim. Hesarissa) kulttuuritalouskirjoittelua. Tai henkilöjuttuja. Niistäkö on kyse: rahasta ja naamoista?

PS. Hesarin otsikointi on usein käsittämätöntä. Ihan niin kuin tässäkään olisi ollut tärkeintä se, että Otava veti lehtensä pois messuilta.

PPS. En ole lukenut Hirvosen esikoisromaania vieläkään, vaikka se on pyörinyt mielessä julkaisusta asti. Ehkä pitäisi etsiä molemmat (Että hän muistaisi saman & Kauimpana kuolemasta) divarista ja ostaa hyllyyn, jotta joskus tulisi luettua. Hirvonen on jäänyt alitajuntaani Ylioppilaslehden kolumneista (voi olla, että hän on ainoa kolumnisti, jolle olen lähettänyt palautetta hyvästä tekstistä) ja kaikki ylisanat ansaitsevasta Paratiisi - kolme matkaa tässä maailmassa -dokumentistaan.

Sänky narahti, sitten lattia aivan kuin heittääkseen hänelle hyvät huomenet.

Kirjaston varaussysteemi tuottaa hedelmää: Tänään kävin hakemassa kaksi sinistä kirjaa Munkkiniemen kirjastosta. Voi olla, että jää tuo aloittamani Riikka Pulkkisen Raja ainakin Hotakaisen varjoon. Granta vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, mukana on monta mielenkiintoista kirjoittajaa, joilta en ole lukenut vielä mitään. Mainittakoon näistä Riikka Ala-Harja, Rosa Liksom ja Antti Tuuri. Runoilija Miki Liukkonenkin on mukana; häneltä lainasin juuri runokokoelma Elisabetin, jota en ole vielä saanut luettua/käsiteltyä loppuun, sillä en oikein osaa lukea runoja.

Selvää oli, että tuoreesta vapaudesta piti ottaa irti niin paljon kuin suinkin, ennen kuin itse vuorostani päätyisin sairaalavuoteeseen.

Manu Larcenet, Blast 1: Röykkiö ihraa. Tämä osui satunnaisotannalla Munkkiniemen kirjaston sarjakuvahyllystä mukaan. En tiennyt Emmanuel "Manu" Larcenetista mitään (ranskalainen sarjakuvataiteilija, 11 suomennettua teosta), ja tästä sarjakuvaromaanisarjasta vielä vähemmän. Röykkiö ihraa paljastuikin todella päteväksi sarjakuvaksi. Larcenetin kuvallinen ilmaisu on huippuluokkaa: erittäin tyylikästä ja tunnelmallista. Tarina ei vielä ensimmäisessä kaksisataasivuisessa osassa lähde ihan täysin lentoon, mutta päähenkilö Polza ja hänen erikoinen suhtautumisensa maailmaan tulee hyvin selväksi. Nyt ollaan tekemisissä omaperäisen ja omapäisen antisankarin kanssa, joka on samaan aikaan säälittävä ja ylivertainen. Premissi on selkeä: Polza on otettu kiinni jostakin väkivaltaisesta rikoksesta ja häntä kuulustelevat poliisit haluavat tietää, mitä on tapahtunut ja miksi. Tämä antaa Polzalle tilaisuuden käydä koko nykyisen elämänsä tarina läpi. Ensimmäisessä osassa ei päästä juuri alkua pidemmälle.

Pitänee selvittää, onko kirjastossa seuraavia osia.

From the distance came a rhytmic canine barking like the downtrusts of a handsaw.

Jonathan Franzen, The Corrections. Luin hetki sitten loppuun. Erinomainen romaani, oikeastaan kaikin puolin. Tyyliltään ja rakenteltaan hyvin samanlainen kuin myöhempi Freedom, mutta tiukemmasta fokuksestaan (jos tällaisesta voi puhua Franzenin kohdalla?) ehkä parempi, yhtenäisempi teos. Franzen pystyy käsittämättömän selkeästi kertomaan samassa romaanissa hyvin erilaisten ihmisten tarinat ja näyttämään - ilman alleviivausta - miksi juuri nämä ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Jotkut osiot ovat erittäin hauskoja (naurattavia tai naurettavia), jotkut taas karmivia toiseutta kuvaavassaan realismissa (ajattelen tässä erityisesti dementiaa käsitteleviä kohtauksia). Kaikista henkilöistä löytyy jotain samaistuttavaa, mutta samalla myös inhottavaa, vihattavaa ja halveksittavaa - ainakin niin kauan kuin Franzen pitää meitä niiden henkilöiden pään sisällä, jotka inhoavat, vihaavat ja halveksivat toisiaan. Samalla Franzen hallitsee elävät luontokuvaukset, lukuisat eri ammatti- ja urakuvaukset (enkä puhu vain siitä, että kirjailija on tehnyt taustatutkimuksena hyvin, vaan siitä, että hän kuvaa hienosti, miltä asiat tuntuvat ja miksi joku ihminen jollekin uralle lähtee), ja kaikki erinäiset pienet yksityiskohdat, joita elämään 1900-luvun Yhdyvalloissa kuuluu. Valtava ja valtavan monipuolinen romaani.

Erinomainen kirja. Harmi, että uutta romaania Franzenilta jouduttaneen odottamaan taas se yhdeksän vuotta. Toisaalta, jos laatu on tämän ja Freedomin luokkaa, en voi pitää sitä kokonaan huonona asiana.

It's the fate of most Ping-Pong tables in home basements eventually to serve the ends of other, more desperate games.

Jostain syystä Helsingin kaupunginkirjastossa on Jonathan Franzenin The Correctionsista Fourth Estate -kustantamon 25-vuotisjuhlavuoden rajoitettu painos. Kirjan sisällön suhteenhan tällä ei ole merkitystä, paitsi minulle oli: Painoksessa ei ole mitään tekstiä takakannessa tai liepeissä, joten en tiennyt minkälaista kirjaa aloin lukea. Franzenin teksti ja ajatusten kuljetus on onneksi niin hallittua, että ensimmäisen sivun jälkeen ei täytynyt epäröidä: tämä on kiinnostava kirja.

Oli mielenkiintoista lähteä lukemaan kirjaa näin vähin tiedoin. Olen lukenut tänä vuonna Franzenilta Freedom-romaanin, joten alun jälkeen oli helppo arvata, että tarina ei rajoitu vain yhteen hetkeen tai aikakauteen, vaan Franzen pyrkii kuvaamaan yhden perheen kokonaisuudessaan ja perheen kautta koko yhteiskunnan. Luin ensi-istumalta kirjaa noin sata sivua, joiden jälkeen tuli vain ajateltua, että onneksi tämäkin on pitkä romaani.

Parhaan panos-riski-tuottosuhteen sai tulitikuista. Ne eivät painaneet juuri mitään, ne olivat Venäjällä arvokkaita, niillä sytytettiin vallankumous.

Juha Seppälä, Mr. Smith. Tutustuin Juha Seppälään vuonna 2005 (tai 2006), kun aloitin ja jätin kesken yliopiston kotimaisen kirjallisuuden nykykirjallisuuden kurssin. Menin kurssille, koska halusin löytää uutta luettavaa. Seppälän novellikokoelma Super Market oli luettavien teosten listalla ja ihastuin siihen ensimmäisestä tarinasta lähtien. Sen vuoden aikana taisin lukea kaikki siihen mennessä ilmestyneet Seppälän teokset, enkä enää ole varma, mitä olen lukenut ja missä kirjassa tapahtui mitäkin. Sydänmaa, Kuun nousu ja lasku, Routavuosi.. Pidin kaikista paljon, mutta jos lukee samalta kirjailijalta pari romaania viikossa muutaman viikon ajan, menettää nopeasti kyvyn erotella niitä toisistaan. Varsinkin, kun Seppälä (kuten kaikki taiteilijat?) usein käsittelee samoja aiheita samantyyppisten hahmojen kautta.

Silti, hieno kirjailija ja yksi Suomen tarkkanäköisimmistä yhteiskunnallisista (onko muita?) taiteilijoista. Tämän osoittaa myös nyt loppuunlukemani ja Seppälän uusin Mr. Smith. Markkinatalous ja siihen liittyvät, sen aiheuttamat, inhimilliset ilmiöt ovat Seppälän käsittelyssä selkeitä ja helposti käsiteltäviä. Vaikka niitä katsottaisiinkin Karjalan Kannaksen sotien aikaisten ja välisten tapahtumien kautta. Tai Los Angelesissa juostavan maratonin tai rikkonaisesta perheestä tulevan new age -hurahtaneen keski-ikäisen naisen tai hanttihommissa ja juopporemmeissä ryvettyneen miehen kautta. Näistä kaikista kertoo Mr. Smith. Jälkimmäisiksi mainitut Briscillan ja Ranen kertomukset ovat herkintä ja myötätuntoisinta Seppälää aikoihin. Toisaalta tasapainottamassa on Kannaksen tapahtumien taloushistoriallinen ja ihmisen luonnetta analysoiva osio.

Jossain mielessä Seppälä on kuin Kari Hotakainen, josta kaikki populääri on riisuttu pois. Tarinoissa liikkuu keski-ikäisiä miehiä itseään suurempien voimien (talous, rakkaus, lama, sota, avioliitto, lapset) työntäessä heitä suuntaan jos toiseenkin. Hienoa lausetta Seppälä - samoin kuin Hotakainenkin - kuljettaa aina mukanaan, oli aihe mikä tahansa. Seuraavaa romaania odotellessa.

Itseäkin kammotti, mutta jollain tapaa siihen ikään oli ehtinyt tottua epämukavuuksiin ja ihmisiin, jollaisia ei välttämättä ollut kohdannut eikä välttämättä-välttämättä halunnut kohdatakaan.

Mikko Rimminen, Hippa. Kaksi lukukertaa siihen meni. Ensimmäisellä nelisenkymmentä sivua, toisella ne loput parisensataa. Hyvä kirja, jopa erittäin hyvä. Rimminen liikkuu tutuiksi tulleine kielimaneereineen nyt jotenkin keveämmillä linjoilla kuin kahdessa edellisessä romaanissaan. Huumori on ykkössijalla, vaikka tarinan hahmot ovatkin Rimmisen tuttuja oman elämänsä varakapteeneja tai vaihtomiehiä. Komiikkaa riittää niin päähenkilöiden pirisegistelyissä kuin heidän kyytiläisinä toimivien kehitysvammaisten vilpittömyydessä ja välittömyydessä. Välillä sukellellaan syvemmissä vesissä, mutta liian vakavaksi ei Rimminen tällä kertaa äidy. Ja loppu on tälläkin kertaa maailman positiivisuuteen avautuva, kaunis.

Puhuttiin aikaisemmin kaverin kanssa, että Rimminen on aliarvostettu rikoskirjailija. Kaveri ei ollut uskaltanut lukea Nenäpäivää loppuun, koska häntä jännitti liikaa. No, tässä riittää pienrikosta melkein joka sivulle, mutta jännitysmomentti on hetkittäistä ja pienimuotoista. Pieta, kyllä sä tämän uskallat lukea.

Seuraavaksi pitäisi hankkia jostain se Hesarissakin arvioitu matkanovellikokoelma. Siinäkin on Rimmistä.

"Uskoin, ettei mikään pysty musertamaan minua niin kauan kuin muistin ulkoa Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelman parhaat runot."

HS Teema 3/13 Lue ja kirjoita paremmin. En ole aikaisemmin näitä Hesarin Teema-lehtiä ostanut, enkä oikein tiennyt mitä tältäkään numerolta odottaa. Lukeminen ja kirjoittaminen kiinnostaa (aijaa) ja mukana on mielenkiintoisia kirjoittajia (Tervo, Kukkala, Tikkanen jne), joten ostopäätös oli aika helppo. Sisältö taas olikin vähän pettymys.

Mutta en halua kirjoittaa siitä. Haluan kirjoittaa Ilkka Malmbergistä. En tiedä onko Kuukausiliitteen residentille keski-ikäiselle valkoiselle miehelle nauraminen enää hauskaa, mutta Malmbergin juttu tässä lehdessä oli kuin jonkin malmberg-generaattorin luoma. Jokaisen pitkän malmbergin elementit olivat läsnä:

• Armeija. Juttu itse asiassa alkaa näin: "Armeijassa tapaa ihan toisia ihmisiä kuin siviilissä."
• Ennen oli kaikki paremmin. "Se oli 1980-lukua. Korkeakirjallisuudella oli statusta."
• Kekkonen. "Don Quijotea pidetään eurooppalaisen romaanitaiteen perusteoksena, ja se oli myös presidentti Urho Kekkosen lempikirja."
• Muut menneen Suomen merkkihenkilöt (miehet). Matti Klinge, Paasikivi, Väyrynen, Linna.
• Minä ja minun nuoruuteni vs. nykyajan diginuoret. "Oli jotenkin kuohuttavaa, että kaveri oli lukenut romaania harppoen." vs. "Kesken jättäminen ei liene 2010-luvulla enää suurikaan synti, sillä elektroninen lukeminenhan on pelkkää kesken jättämistä."

Ja niin edelleen. Viittauskehikko Malmbergillä on jostain menneestä Suomesta, jämähtänyt sinne kekkosiin ja paasikiviin ja kansaa yhdistäviin iltauutisiin. Tulee mieleen Don Rosan Aku Ankat, joissa seikkaillaan Carl Barksin 50-luvun Ankkalinnassa aina ja ikuisesti. Sihijuomaa ja texwillereitä kioskilta, kunnolliset amerikkalaiset autot, transistoriradiot, kuuraketit, kaapin kokoisessa televisiossa kaksi kanavaa ja pönöttävät merkkihenkilöt (miehet). Kuulostaa ihan malmbergiltä, kuulostaa ihan Ankkalinnalta.

Sisäpihan ikkunoista heijastuva kylmä aurinko nylsi silmiin ja pinsetöi hermopäitä.

Mikko Rimminen on lempikirjailijoitani, ja eilen kävin ostamassa hänen uunituoreen Hippa-romaaninsa. Luin eilen juuri ennen nukkumaanmenoa kolmisenkymmentä sivua ja luulen, että tänään luen koko kirjan.

Hesarin arviossa oltiin aika kriittisiä, mutta minulle jäi sellainen kuva, että Antti Majander on ehkä vähän kyllästynyt Rimmisen tyyliin. Minä taas en ole, ja siksi veikkaan, että pidän kirjasta yhtä paljon kuin edellisistäkin. Alku ainakin vaikuttaa lupaavalta.

It cut through the branches of the trees, turning up the silver undersides of the young leaves, and brought goosebumps as it went around her.

The New Yorker, Sept. 30, 2013. Jokaisessa New Yorkerissa julkaistaan novelli. Nolosti jätän useimmiten novellin lukematta, vaikka joka kerta, kun olen sen lukenut, olen siitä pitänyt. Tällä kertaa kävi samoin: Meinasin jo hypätä novellin yli, mutta sitten joku lause tarttui silmiini ja päätin lukea tekstin läpi. Onneksi luin, se oli taas hyvä. Joshua Ferrisin novellin nimi on The Breeze ja se kertoo naisesta, joka kevään ensimmäisenä iltana lähtee miehensä kanssa viettämään iltaa Manhattanille. Mielenkiintoiseksi tarinan tekee sen rakenne: Ferris näyttää lukijalle kaikki mahdolliset tavat, joilla ilta voi edetä. Jäin miettimään, miksi fiktio ei useammin käytä tällaista rakennetta. Fiktiossa useimmiten näytetään yksi ainoa tapahtumien etenemismahdollisuus, joka vaikuttaa väistämättömältä. Ferrisin novellissa yhden tilanteen useiden vaihtoehtojen läpikäyminen syventää kuvaa hahmoista, lukija saa tietää, miten nämä henkilöt käyttäytyisivät, jos tekisivät pienin tavoin erilaisia valintoja. Lopputulos on tietysti aina sama, henkilöt ovat mitä ovat, vaikka valitsisivat piknikin sijasta elokuvan tai ravintola-illan. Teot eivät vaikuta enää, liitto on jo menetetty.

Tämä oli sellainen lukukokemus, joka avasi ajatuksia siitä, mitä fiktiolla voi tehdä. Ja aina kun näin käy, tekee mieli itse tarttua kynään.

PS. Jos sinulla on New Yorker -tunnarit, voit lukea tarinan täältä. Ferris kertoo tarinastaan NY:n blogissa täällä.

PPS. Tarkistin asian, ja Joshua Ferrisin edellinen New Yorker -novelli (The Fragments, Apr. 40, 2013) oli yksi niistä, jotka olin aikaisemmin lukenut ja joista olin tykännyt. Pääkaupunkiseudun kirjastoista näyttäisi löytyvän Ferrisin molemmat romaanit. Taidanpa laittaa varaukseen. Pitäisiköhän keksiä joku muu tapa listata kiinnostavia, tulevaisuudessa luettavia kirjoja kuin varata ja lainata ne kirjastosta ja mahdollisesti (todennäköisesti?) palauttaa ennen kuin olen ehtinyt niitä aloittaakaan?

The combined military air and sea lift capability of the rest of the world would be insufficient to even get a foothold on the continental United States.

Rakkautta ja anarkiaa, graduinnostus ja yhdysvaltalaisen tv-sarjasesongin alkaminen ovat verottaneet pitkäjänteistä lukemista aika tehokkaasti. Korvaukseksi kolme ja puoli linkkivinkkiä:

Linkki #1: Vice kysyy sota-asiantuntijalta voisiko maailman muut valtiot voittaa Yhdysvaltain sodassa. Vastaus on masentava.

Linkki #2: Dissent kertoo, miten ja miksi amerikkalainen seksisti-idiootti turhautui pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Tasa-arvoa edistävät mekanismit toimivat!

Linkki #3: Long Play tapaa neurobiologi James Fallonin ja pyytää tätä kertomaan psykopaateista (vaikka psykopatiaa ei Fallonin mukaan olekaan olemassa). Linkki pääkirjoitukseen, juttu maksaa. Maksaminen ja lukeminen sujuivat Readberry.fi-palvelun kautta erittäin miellyttävästi.

Linkki #3½: Edellisen jutun jatkoksi kannattaa lukea The New Yorkerin juttu kirjoista, jotka kritisoivat nykyistä trendiä, jonka mukaan kaikki ihmisen käyttäytyminen voidaan johtaa tiettyyn kohtaan aivoissa tai tiettyihin geeneihin.

PS. Kirjoista edelleen kesken ovat Cormac McCarthyn Blood Meridian, Juha Seppälän Mr. Smith ja Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow. Laina-aikaa on onneksi vielä reilusti jäljellä kaikissa.

En tiedä mistä mies laulaa, mutta hän lohduttaa minua kuin kohtalotoveri.

Ville Tietäväinen, Näkymättömät kädet. Tuntui siltä, niin kuin olisin lukenut tämän aiemminkin. Ehkä sekoitan siihen edelliseen Tietäväisen sarjakuvaromaaniin. Tai onhan tämä jo pari vuotta vanha ja aikanaan paljon huomiota saanut, joten voi olla, että olen lukenut silloin. Joka tapauksessa: Hieno saavutus Tietäväiseltä. Upean näköinen (ehkä välillä liian tumma ja siten epäselvä), hyvin ja uskottavasti kirjoitettu. Tietäväinen kirjoittaa hahmonsa puhumaan toistensa päälle ja jatkuvasti ristiin, mikä on välillä todella sekavaa, mutta samalla tulee tuntu siitä, että nyt ollaan oikeissa keskusteluissa mukana, näin ihmiset puhuvat. Traagisuuttahan ei tästäkään teoksesta puutu.

Mielenkiintoista on se, miten suomalaiset ovat siirtolaisuutta käsitelleet fiktiossa. Mieleen tulevat ainakin Jari Tervon Layla (josta pidin melko paljon) ja Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian (jota en ole vielä lukenut). Enemmänkin varmasti on. Selkeästi tässä on jollekin tulevaisuuden kirjallisuustieteilijälle hedelmällinen aineisto, kunhan asiaan saadaan vähän historiallista etäisyyttä. Politiikkamme jäljet kiinnostavat - ja käsittelytavan mukaan myös hävettävät, inhimillinen kärsimys ja siihen ajava epätoivo kun tuntuvat olevan teosten ytimessä. Hyvä, että herätellään.

And in one of the takes, as I was thinking about how it was someone's daughter, lying there, I was suddenly looking down at my own daughter's face.

The New Yorker, Sept. 16,2013. Mielenkiintoisin juttu oli henkilökuva näyttelijä Bryan Cranstonista. Cranston on yksi niistä näyttelijöistä, joka on löytänyt menestyksen (näyttelijäksi) melko myöhään, vasta keski-ikäisenä, vaikka onkin työskennellyt käytännössä koko aikuisikänsä. Ensimmäinen iso työ hänelle oli komediasarja Malcolm in the Middle, mutta varsinainen läpimurto tapahtui draamasarjassa Breaking Bad.

Cranston on hieno näyttelijä - ja artikkelin perusteella erittäin omistautunut työlleen ja kiinnostunut muistakin tv-sarjan/elokuvan tekemisen puolista kuin näyttelystä - mutta en ole täysin varma siitä, onko Breaking Bad niin hyvä sarja kuin miksi sitä on kehuttu. Breaking Bad on tyypillinen 2000-luvun amerikkalainen kaapelikanavan tv-sarja siinä mielessä, että se kertoo rikollisista, väkivallasta ja tarinan keskiössä olevasta antisankarista (vrt. The Sopranos, Deadwood, The Shield, Justified, Boardwalk Empire, Sons of Anarchy yms.). Tunnelma on synkkä, raaka ja usein epätoivoinen. Antisankari on lähes yhtä väkivaltainen ja tyly kuin häntä vastustavatkin hahmot, mutta silti antisankari on päähenkilö: hänen puolestaan kuuluu tsempata.

Minä olen vähän kyllästynyt näihin sarjoihin. Mielestäni The Shield löi lopetuksessaan näille sarjoille naulan arkkuun: antisankari pakotetaan elämään tavallista elämää, se on hänen rangaistuksensa. Katson nykyään mieluummin sarjoja, jotka kertovat tästä tavallisesta elämästä. Esimerkiksi Parenthood on upea esimerkki draamasta, jossa panokset ovat tavallisten ihmisten panoksia: avioliiton onnellisuutta, lasten kasvuvaikeuksia, sairauksia, taloudellisia ongelmia... Ketään ei hakata, pahoinpidellä, kiduteta tai tapeta. (Olisi itse asiassa mielenkiintoista nähdä sarja, jossa väkivallan seuraukset oikeasti näytettäisiin. Että ihmisen tappaminen on kauheaa touhua, että toisen lyöminen jättää pysyvät jäljet molempiin.) Koen, että nämä sarjat kertovat enemmän ja todemmin siitä, mitä ihmisenä oleminen oikeasti on.

Tämä uusin ja viimeinen kausi on kuitenkin nostanut Breaking Badin pisteitä minun kirjoissani. Välillä sarjan väkivallan ja rikollisuuden cooliuden ylistäminen on mennyt naurettaviin sfääreihin asti, ja sarja on menettänyt jotain olennaista draamallisesta ytimestään. Nyt viimeisissä jaksoissa tähän ytimeen on palattu ja sarja on toiminut paremmin. Antisankarin väkivaltaiset, rikolliset teot näyttävät vihdoin seuraumuksensa ja maailma tämän ympärillä murenee. Päähenkilö ei ole enää cool rikollinen, vaan paska jätkä lähimmäisilleen. Tarinan panokset ovat lähempänä todellista elämää, avioliiton ja lasten menettämistä. Hahmot ovat lähempänä oikeita ihmisiä. Ja siksi draama toimii paremmin.

PS. Kuvaavaa, että kirjoitan nyt lukemisblogissa enemmän katsomisesta, sillä Breaking Badin katsomisen lisäksi olen käynyt paljon elokuvissa, onhan nyt Rakkautta ja Anarkiaa -viikko. Viisi leffaa takana, kuusi edessä. Yritän silti lukea ainakin yhden romaanin tällä viikolla.

Tilanne, viikko 38

Kirjastosta lainattujen lukemattomien kirjojen määrä: 15 kpl. (Tästä eteenpäin en laske gradukirjoja, koska en oikein osaa sanoa, milloin sellainen on luettu ja milloin ei.)

Omien lukemattomien kirjojen määrä: 25 kpl.

and now all the litter on the platform was swirling and the train wheels were screeching and the lights inside the car were blinking on and off, like the lights on a broken chandelier, or the cells in a dying brain, as the train disappeared into the darkness.

Jeffrey Eugenides, The Marriage Plot. Luin kirjan loppuun yhden illan ja yhden päivän aikana. Ensin motivaatio oli saattaa lukeminen loppuun, jotta voisin aloittaa jotain uutta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän siitä pidin. Eugenides pääsee ällistyttävän hyvin hahmojensa sisään ja kuvaa näiden tunnetiloja - ja tunnetilojen muutoksia - erittäin tarkasti, oli kyse sitten maanisuudesta, seksuaalisesta halusta, kaipuusta, päämäärättömyydestä tai masennuksesta. Myös rakenne kirjassa pysyi kasassa hirvittävän hyvin, näkökulma siirtyi luontevasti niin henkilöstä kuin ajastakin toiseen, vähän kuin olisi lukenut jonkin päähenkilökolmikosta irrallaan olevan muistelmia. Madeleine jäi lopulta kolmikosta etäisimmäksi, Eugenidesta tuntui kuitenkin kiinnostavan enemmän kirjan mieshahmot. Tuntuu vaikealta olla tästä mitään älykästä mieltä tai muodostaa kokonaiskuvaa, kun oma kosketuspinta keskeiseen viittauskohteeseen (nimen avioliittojuoni ja sitä käyttävät romaanit) on niin hatara. En ole lukenut yhtään Austenia tai Brontëa, enkä varmaan edes nähnyt näihin perustuvia elokuvia. Pitäisi varmaan aloittaa, kuulemma Joe Wrightin Pride & Prejudice vuodelta 2005 on ainakin näkemisen arvoinen. Sama mies ohjasi viime vuoden Anna Kareninan, joka on myös katselulistalla.

Lainasin kirjastosta myös Eugenidesin Middlesexin, jota on kehuttu paljon ja The Marriage Plotia enemmän. En kuitenkaan aloita sitä seuraavaksi, ehkä hyppään ennemmin Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow'n pariin. Siinä onkin vaivaiset 902 sivua. Tai ehkä voisin lukea jotain suomalaista. (Ensi viikolla tulee Rimmisen uusin!)

Sivuhuomio: Tässäkin matkattiin kahdeksankymmentäluvun alun Euroopassa köyhäillen. Mitchellin ja Larryn kokemukset tosin olivat hyvin erilaisia kuin Ulli Lustin punk-odysseia.

Jos suostun menemään sänkyyn, minua ei kunnioiteta, ja jos kieltäydyn, minut raiskataan.

Ulli Lust, Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä. Tänä vuonna suomeksi julkaistu omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo itävaltalaisten Ullin ja Edin liftausreissusta Italiaan vuonna 1984. Hienoa ajankuvaa, punkkariseikkailua, nuoruuden typeryyttä ja synkkiä, synkkiä käänteitä. Älyttömän hyvä teos nimenomaan sarjakuvana: Piirrokset toimivat tosi hyvin ja kuvilla päästään yhtä hyvin kiinni matkustamisen hienouteen, kaupunkien lumoavuuteen kuin yksinäisyyteen, pelkoon ja inhoonkin. Mä olen aina pitänyt anarkisteista ja punkkareista, tämäkin teos näyttää taskut tyhjänä reissaamisen hyvät puolet. Tuli mieleen kaverin kaveri, joka oli kuulemma pari viikkoa sitten tullut Virosta Suomeen itse tekemällään lautalla. Matka oli kestänyt kuusi päivää ja melkein johtanut matkaajien kuolemaan. Ulli Lustin sarjakuvaromaanissa on vähän samanlainen meininki. Vapaus on hienoa, joten/sillä/mutta se johtaa yhtä helposti kaunisiin kuin kauheisiinkin asioihin.

Incapable of fright, tired and sallow in its gaze, smelling of the mites that live in its under-feathers, and I should have sat down nexti to it.

The New Yorker, Sept. 9, 2013. Luin uusimman (minulle tulleen, lehti tulee aina reilun viikon viiveellä Suomeen) numeron kerralla. Aiheiden kirjo oli taas huima, pitkissä artikkeleissa mentiin sodasta palanneiden sotilaiden traumoista New Englandin haihin, Claire Danesin näyttelijäntyöhön, New York Universityn johtoon ja urheilijoiden geneettisiin eroihin. Jälkimmäisen jutun oli kirjoittanut aina uusia ideoita esittelevä ja ajatuksia herättävä Malcolm Gladwell, jonka kautta oikeastaan päädyin New Yorkerin lukijaksi. (Gladwellin vanhat New Yorker -jutut voi lukea täältä.) Sotatrauma-juttu sai melkein itkemään; Yhdysvalloissa on Irakin ja Afganistanin sotaretkien tuloksena arviolta puoli miljoonaa henkisesti vahingoittunutta sotilasta.

Cormac McCarthy, Blood Meridian. Etenen kirjan kanssa melko hitaasti. Teksti on työlästä ja/mutta erittäin kaunista, samalla kuitenkin todella rankkaa. Neljäs luku kertoi aavikon ylittämisestä pysäyttävän hienosti. Mahdoton sanoa, mihin tarina tulee viemään.

The conspirators sit smoking thoughtfully, sipping brandy, around the fire in the Colonel's den.

Päivän Hesari. Jäikö tästä mitään mieleen tänään? Enemmän ehkä kertoo se, mitä en lukenut. En ainakaan sitä Nytin shoppailujuttua, en myöskään yhtään Syyrian kemiallisiin aseisiin liittyvää juttua. Ehkä tänä aamuna oli helpompi jättää maailman kauheat asiat huomaamatta.

The New Yorker, Sept. 2, 2013. Luin lehden loppuun (seuraava odottaa jo ikkunalaudalla). Loppu on käytännössä pelkkää kulttuuria, tällä kertaa mm. hieno juttu 1800-lukulaisesta valokuvaajasta Julia Margaret Cameronista. Älytöntä, miten tuohon aikaan kulttuurieliitti tunsi kaikki toisensa. Cameron oli mm. Tennysonin naapuri ja kuvasi tätä useasti. Samoin hän kuvasi Alicea, johon perustuu Liisa ihmemaassa. Ja Virginia Woolf oli Cameronin sisarentyttären tytär. Näyttäytyyköhän kahdensadan vuoden päästä nykymaailman (tai esim. Helsingin) kulttuuripiirit yhtä pieniltä? Varmaankin. Mieleen jäi myös tämä Caleb Crainin virke James Woodin kirja-arvostelusta: "They were nearing the end of their first round, which they always drank more quickly than those that followed, and which they hardly felt except in the way one feels the looseness in a boat that has been untied from its mooring but has not yet left it."

Välipäivä kirjoista tänään.

He is an athlete, a professional tennis player. / He was lying naked under the trees with his rags spread across the limbs above him when another rider going down the river reined up and stopped.

Aamun Hesari. Kulttuurisivuilta jäi mieleen Otavan päätös alkaa julkaista Grantan suomalaista versiota. Täytyy myöntää, etten ollut aikaisemmin kuullutkaan tästä kirjajulkaisusta, mutta hyvältä näyttää. Ensimmäisen numeron teema on lähtökohtaisesti kiinnostava ruoka ja kirjoittajalistasta löytyy tuttuja nimiä: Philip Teir, Rosa Liksom, Riikka Ala-Harja ja ennen kaikkea Anu Silfverberg. En ole jälkimmäiseltä lukenut vielä yhtään fiktiota (vaikka Kung Po -romaani onkin hyllyssä), mutta Silfverberg on loistava kolumnisti, joten odotukset on kovat. Ja tosiaan hänen fiktionsa on ollut lukulistallani jo pitkään. Vähän sama juttu muuten Ala-Harjan ja Liksomin kanssa. Philip Teiriltä olen sentään lukenut sen novellikokoelman, jossa oli pari tosi hyvääkin juttua. Jään odottamaan, että tämä julkaisu tulee vastaan. Hintakin näyttäisi olevan kohtuulliset kaksikymppiä kolmesataasivuisesta julkaisusta.

Tony Chapman & Jenny Hockey (edit.), Ideal Homes? Social Change and Domestic Life. Teen folkloristiikan gradua kommuuniasumisesta. Olen tällä viikolla lukenut erityisesti kotitalouden (household) ja kodin (home) käsitteisiin liittyviä tekstejä, tämä on yksi niistä. Pyrin gradussani tutkimaan sitä, miten kommuuneissa rajataan tiloja yhteisiin ja yksityisiin, miten nämä rajanvedot tehdään ja merkitään. Ja sitä, miten kommuuni on koti. Minua kiinnostaa se, miten perheiden asuttaviksi tehdyt asunnot muokataan erilaiseen käyttötarkoitukseen. Kommuuniasumista ei ole juurikaan tutkittu - kaupunkilaista, ei-ideologista kommuuniasumista ei nähdäkseni laisinkaan - joten aika paljon täytyy keksiä itse. Tässä kirjassa oli hyviä tutkimuksia mm. kodin tilan jakamisesta ja jakamisen taktiikoista.

Cormac McCarthy, Blood Meridian. Vain yhden luvun. Kieli alkaa tasoittua tai sitten alan tottua siihen. Joku tapettiin taas.

The New Yorker, Sept.2, 2013. Juttu Intian korruptiosta ja sitä vastaan taistelevasta Arvind Kejriwalista sekä juttu maailman parhaasta tennispelaajasta Novak Djokovicistä. Avartavia molemmat, mutta silti edelleen paras tenniksestä (urheilusta ylipäätään?) kirjoitettu lehtijuttu on tämä David Foster Wallacen teksti Roger Federeristä.

Madeleine and Dabney had broken up in May, right before the summer, and there was no better time than summer to forget somebody. / See the child.

Päivän Helsingin Sanomat. Luen tämän käytännössä joka aamu, koska kämppis on sen tilannut. En itse tilaisi, olen pärjännyt pitkään ilman. Luen – tai selaan – aina koko lehden järjestyksessä läpi, vaikka kiinnostavinta onkin kaupunki- ja kulttuuri-sivut. Tämän päivän lehdestä en muista nyt viideltä enää mitään.

Syyskuun Voima-lehti. Sisällöllisesti yksi tärkeimpiä suomalaisia lehtiä, valitettavasti taitollisesti ruma ja sekava. Parasta antia kolumnit, etunenässä Teemu Mäki. Meeri Koutaniemen kuvareportaasi oli tässäkin numerossa pysäyttävä, en tosin tekstejä täysin lukenut. Kulttuurisivuilla hyvää kamaa, usein myös hyviä kirjavinkkejä.

The New Yorker, Sept. 2, 2013. Olen tilannut New Yorkeria kohta vuoden ja ollut erittäin tyytyväinen päätökseen. Ainoa lehti, joka minulle nykyään tulee. Vaikka lehdestä on noin yksi kolmasosa New York- ja toinen Yhdysvallat-keskeistä, on jokaisessa numerossa silti kiinnostavaa luettavaa enemmän kuin keskiverrossa suomalaisessa aikakauslehdessä. Esimerkiksi Syyrian ja muun Lähi-idän tapahtumista on pitkin vuotta kerrottu syvällisemmin – ja paikan päältä! – kuin suomalaisissa lehdissä. Kirjoittamisen taso ylipäänsä, oli aihe mikä tahansa, on muutenkin todella korkealla tasolla. Siksi jaksan lukea myös ravintola-arvostelut, vaikka tiedän, etten koskaan tule noissa paikoissa käymään. En ole tämän numeron kanssa ehtinyt vielä pääsisältöön eli pitkiin artikkeleihin asti, mutta olen jo ehtinyt lukea mm. pandojen lisääntymisestä ja Sailors’ Snug Harbor -nimisestä entisten merimiesten eläköitymiskeskuksesta.

Jeffrey Eugenides, The Marriage Plot. Aloitin tämän eilen, jatkoin tänään ensimmäisen osan, A Madman in Love, loppuun. Lukeminen on lähtenyt vähän takkuisasti käyntiin, pitkään mietin, että miksi tätä oikein luen. Kahdeksankymmentäluku itsessään ei tunnu erityisen kiinnostavalta, hahmotkin vähän siinä ja siinä. Jossain sadannen sivun kohdalla tarina alkoi vetää, Mitchell Grammaticuksen hahmon kautta pääsin juoneen mukaan. ­Lainasin jo Eugenidesin kovasti kehutun – Pulitzer-palkintoa voi sanoa kohtalaiseksi suositukseksi – Middlesexin, en tiedä milloin pääsen sen pariin.

Cormac McCarthy, Blood Meridian or The Evening Redness in the West. Jostain syystä luulin, että tämä on joku tulevaisuusdystopia. Mutta kyseessä onkin 1800-luvun Amerikkaan sijoittuva dystopia. Luin vastikään Patrick deWittin Sistersin veljekset, joka sekin on moderni länkkäri ja joka sekin sisältää runsaasti väkivaltaa, mutta heti ensimmäisestä sivusta lähtien huomaa, että McCarthy on erilaisella agendalla liikenteessä. Olen aiemmin lukenut McCarhtyn The Roadin, joka oli hyvin hyvin ankea ja väkivaltainen ja harmaa, mutta tämä Blood Meridian vaikuttaa vielä tylymmältä. Pelkkä lauserakenne ja romaanin kieli on rajua ja väkivaltaista. Sisältö samoin. Ensimmäiset kolmekymmentä sivua nyt takana ja kaikenlaista on ehtinyt tapahtua. Vaikuttaa jo nyt loistavalta. (Tämä muuten on Pulitzer-voittaja.)

Tilanne, viikko 37

Kirjastosta lainattujen lukemattomien kirjojen määrä: 24 kpl.

Omien lukemattomien kirjojen määrä: 25 kpl.

Premissi

Luen melko paljon. Tarkoitus tässä blogissa on avata päiväkohtaisesti sitä, mitä olen päivän aikana lukenut ja mitkä fiilikset lukemisesta jäi. Syksy 2013 on kirjojen täyteinen: minulla on sekä paljon vapaa-aikaa että paljon gradun tekemistä. Ensimmäinen vapauttaa lukemaan, toinen pakottaa. Muutin myös hiljattain korttelin päähän Munkkiniemen kirjastosta, joten mahdollisuuksia lukemiseen on runsaasti.

En ole koskaan pitänyt kirjaa lukemisistani, katsotaan miten käy.