The New Yorker, Sept. 30, 2013. Jokaisessa New Yorkerissa julkaistaan novelli. Nolosti jätän useimmiten novellin lukematta, vaikka joka kerta, kun olen sen lukenut, olen siitä pitänyt. Tällä kertaa kävi samoin: Meinasin jo hypätä novellin yli, mutta sitten joku lause tarttui silmiini ja päätin lukea tekstin läpi. Onneksi luin, se oli taas hyvä. Joshua Ferrisin novellin nimi on The Breeze ja se kertoo naisesta, joka kevään ensimmäisenä iltana lähtee miehensä kanssa viettämään iltaa Manhattanille. Mielenkiintoiseksi tarinan tekee sen rakenne: Ferris näyttää lukijalle kaikki mahdolliset tavat, joilla ilta voi edetä. Jäin miettimään, miksi fiktio ei useammin käytä tällaista rakennetta. Fiktiossa useimmiten näytetään yksi ainoa tapahtumien etenemismahdollisuus, joka vaikuttaa väistämättömältä. Ferrisin novellissa yhden tilanteen useiden vaihtoehtojen läpikäyminen syventää kuvaa hahmoista, lukija saa tietää, miten nämä henkilöt käyttäytyisivät, jos tekisivät pienin tavoin erilaisia valintoja. Lopputulos on tietysti aina sama, henkilöt ovat mitä ovat, vaikka valitsisivat piknikin sijasta elokuvan tai ravintola-illan. Teot eivät vaikuta enää, liitto on jo menetetty.
Tämä oli sellainen lukukokemus, joka avasi ajatuksia siitä, mitä fiktiolla voi tehdä. Ja aina kun näin käy, tekee mieli itse tarttua kynään.
PS. Jos sinulla on New Yorker -tunnarit, voit lukea tarinan täältä. Ferris kertoo tarinastaan NY:n blogissa täällä.
PPS. Tarkistin asian, ja Joshua Ferrisin edellinen New Yorker -novelli (The Fragments, Apr. 40, 2013) oli yksi niistä, jotka olin aikaisemmin lukenut ja joista olin tykännyt. Pääkaupunkiseudun kirjastoista näyttäisi löytyvän Ferrisin molemmat romaanit. Taidanpa laittaa varaukseen. Pitäisiköhän keksiä joku muu tapa listata kiinnostavia, tulevaisuudessa luettavia kirjoja kuin varata ja lainata ne kirjastosta ja mahdollisesti (todennäköisesti?) palauttaa ennen kuin olen ehtinyt niitä aloittaakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti