Itseäkin kammotti, mutta jollain tapaa siihen ikään oli ehtinyt tottua epämukavuuksiin ja ihmisiin, jollaisia ei välttämättä ollut kohdannut eikä välttämättä-välttämättä halunnut kohdatakaan.

Mikko Rimminen, Hippa. Kaksi lukukertaa siihen meni. Ensimmäisellä nelisenkymmentä sivua, toisella ne loput parisensataa. Hyvä kirja, jopa erittäin hyvä. Rimminen liikkuu tutuiksi tulleine kielimaneereineen nyt jotenkin keveämmillä linjoilla kuin kahdessa edellisessä romaanissaan. Huumori on ykkössijalla, vaikka tarinan hahmot ovatkin Rimmisen tuttuja oman elämänsä varakapteeneja tai vaihtomiehiä. Komiikkaa riittää niin päähenkilöiden pirisegistelyissä kuin heidän kyytiläisinä toimivien kehitysvammaisten vilpittömyydessä ja välittömyydessä. Välillä sukellellaan syvemmissä vesissä, mutta liian vakavaksi ei Rimminen tällä kertaa äidy. Ja loppu on tälläkin kertaa maailman positiivisuuteen avautuva, kaunis.

Puhuttiin aikaisemmin kaverin kanssa, että Rimminen on aliarvostettu rikoskirjailija. Kaveri ei ollut uskaltanut lukea Nenäpäivää loppuun, koska häntä jännitti liikaa. No, tässä riittää pienrikosta melkein joka sivulle, mutta jännitysmomentti on hetkittäistä ja pienimuotoista. Pieta, kyllä sä tämän uskallat lukea.

Seuraavaksi pitäisi hankkia jostain se Hesarissakin arvioitu matkanovellikokoelma. Siinäkin on Rimmistä.