Se oli yritys puhua kirjallisuuden sisällöstä kattavasti sen sijaan että puhuttaisiin palkinnoista tai kirjailijoiden elämästä.

Helsingin Sanomat, 30.10.2013. Elina Hirvonen kirjoitti tämän päivän Hesariin jälleen erinomaisen kolumnin. Tai ehkä tällä kertaa kolumni tekstinä ei ollut paras mahdollinen, mutta aihe on erittäin tärkeä.

Jutun voi lukea täältä.

Hirvonen kirjoittaa siitä, miten kirjallisuuden sisällöistä puhutaan vähän ja kirjailijoista puhutaan paljon. Siis valtamediassa, blogeissa sisältöihinkin puututaan. Ja tietysti Parnassossa (joka pitäisi varmaan tilata kotiin).

Tästä hyviä esimerkkejä ovat tämänkin syksyn aikana romaanin julkaisseet Tervo ja Hotakainen. Kuukausiliitteessä oli iso juttu Hotakaisen auto-onnettomuudesta ja siitä toipumisesta. Kirjasta taidettiin kirjoittaa Hesarissa palstan verran arviota. Tervon romaanista puhuttaessa on puhuttu enemmän siitä, miten todenmukainen se on ja miten kirjailijan oma lapsuus on mennyt. Naamalla myydään ja em. kirjailijoiden naamat tuntevat kaikki.

Vanha ystäväni julkaisi muutama vuosi sitten kirjan, joka kertoi naisesta, joka ajautuu myymään seksipalveluita. Lehdissä puhuttiin luonnollisesti kirjailijasta ja siitä, miten hyvin se vastaa hänen omaa historiaansa. Kirjan laadusta - kielestä, hahmoista, rakenteesta, teemoista - en muista juuri puhuttaneen. Pitäisi kai olla tyytyväinen, että Elli sai sentään julkisuutta ja siten kirjaansa varmasti edes jotenkin kaupaksi. (Toisen romaaninkin hän sai julkaistuksi.) Samaa ei voi sanoa suuresta osaa esikoiskirjailijoista - tai kirjailijoista ylipäätään. Täytyy myöntää, että minäkin luen paljon kirjailijoita, joita a) olen lukenut aikaisemmin tai b) joista puhutaan. Uuden löytäminen on vaikeaa, tuttuun on helppo tarttua. Varsinkin, jos mediassa keskitytään puhumaan kirjailijoista eikä heidän tuotostensa sisällöstä.

Hirvonen kirjoittaa: "Kriittinen keskustelu kirjallisuuden sisällöstä vaatii kiinnostusta kirjallisuuteen taiteena." Liian usein kulttuurikirjoittelu on (esim. Hesarissa) kulttuuritalouskirjoittelua. Tai henkilöjuttuja. Niistäkö on kyse: rahasta ja naamoista?

PS. Hesarin otsikointi on usein käsittämätöntä. Ihan niin kuin tässäkään olisi ollut tärkeintä se, että Otava veti lehtensä pois messuilta.

PPS. En ole lukenut Hirvosen esikoisromaania vieläkään, vaikka se on pyörinyt mielessä julkaisusta asti. Ehkä pitäisi etsiä molemmat (Että hän muistaisi saman & Kauimpana kuolemasta) divarista ja ostaa hyllyyn, jotta joskus tulisi luettua. Hirvonen on jäänyt alitajuntaani Ylioppilaslehden kolumneista (voi olla, että hän on ainoa kolumnisti, jolle olen lähettänyt palautetta hyvästä tekstistä) ja kaikki ylisanat ansaitsevasta Paratiisi - kolme matkaa tässä maailmassa -dokumentistaan.

Sänky narahti, sitten lattia aivan kuin heittääkseen hänelle hyvät huomenet.

Kirjaston varaussysteemi tuottaa hedelmää: Tänään kävin hakemassa kaksi sinistä kirjaa Munkkiniemen kirjastosta. Voi olla, että jää tuo aloittamani Riikka Pulkkisen Raja ainakin Hotakaisen varjoon. Granta vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, mukana on monta mielenkiintoista kirjoittajaa, joilta en ole lukenut vielä mitään. Mainittakoon näistä Riikka Ala-Harja, Rosa Liksom ja Antti Tuuri. Runoilija Miki Liukkonenkin on mukana; häneltä lainasin juuri runokokoelma Elisabetin, jota en ole vielä saanut luettua/käsiteltyä loppuun, sillä en oikein osaa lukea runoja.

Selvää oli, että tuoreesta vapaudesta piti ottaa irti niin paljon kuin suinkin, ennen kuin itse vuorostani päätyisin sairaalavuoteeseen.

Manu Larcenet, Blast 1: Röykkiö ihraa. Tämä osui satunnaisotannalla Munkkiniemen kirjaston sarjakuvahyllystä mukaan. En tiennyt Emmanuel "Manu" Larcenetista mitään (ranskalainen sarjakuvataiteilija, 11 suomennettua teosta), ja tästä sarjakuvaromaanisarjasta vielä vähemmän. Röykkiö ihraa paljastuikin todella päteväksi sarjakuvaksi. Larcenetin kuvallinen ilmaisu on huippuluokkaa: erittäin tyylikästä ja tunnelmallista. Tarina ei vielä ensimmäisessä kaksisataasivuisessa osassa lähde ihan täysin lentoon, mutta päähenkilö Polza ja hänen erikoinen suhtautumisensa maailmaan tulee hyvin selväksi. Nyt ollaan tekemisissä omaperäisen ja omapäisen antisankarin kanssa, joka on samaan aikaan säälittävä ja ylivertainen. Premissi on selkeä: Polza on otettu kiinni jostakin väkivaltaisesta rikoksesta ja häntä kuulustelevat poliisit haluavat tietää, mitä on tapahtunut ja miksi. Tämä antaa Polzalle tilaisuuden käydä koko nykyisen elämänsä tarina läpi. Ensimmäisessä osassa ei päästä juuri alkua pidemmälle.

Pitänee selvittää, onko kirjastossa seuraavia osia.

From the distance came a rhytmic canine barking like the downtrusts of a handsaw.

Jonathan Franzen, The Corrections. Luin hetki sitten loppuun. Erinomainen romaani, oikeastaan kaikin puolin. Tyyliltään ja rakenteltaan hyvin samanlainen kuin myöhempi Freedom, mutta tiukemmasta fokuksestaan (jos tällaisesta voi puhua Franzenin kohdalla?) ehkä parempi, yhtenäisempi teos. Franzen pystyy käsittämättömän selkeästi kertomaan samassa romaanissa hyvin erilaisten ihmisten tarinat ja näyttämään - ilman alleviivausta - miksi juuri nämä ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Jotkut osiot ovat erittäin hauskoja (naurattavia tai naurettavia), jotkut taas karmivia toiseutta kuvaavassaan realismissa (ajattelen tässä erityisesti dementiaa käsitteleviä kohtauksia). Kaikista henkilöistä löytyy jotain samaistuttavaa, mutta samalla myös inhottavaa, vihattavaa ja halveksittavaa - ainakin niin kauan kuin Franzen pitää meitä niiden henkilöiden pään sisällä, jotka inhoavat, vihaavat ja halveksivat toisiaan. Samalla Franzen hallitsee elävät luontokuvaukset, lukuisat eri ammatti- ja urakuvaukset (enkä puhu vain siitä, että kirjailija on tehnyt taustatutkimuksena hyvin, vaan siitä, että hän kuvaa hienosti, miltä asiat tuntuvat ja miksi joku ihminen jollekin uralle lähtee), ja kaikki erinäiset pienet yksityiskohdat, joita elämään 1900-luvun Yhdyvalloissa kuuluu. Valtava ja valtavan monipuolinen romaani.

Erinomainen kirja. Harmi, että uutta romaania Franzenilta jouduttaneen odottamaan taas se yhdeksän vuotta. Toisaalta, jos laatu on tämän ja Freedomin luokkaa, en voi pitää sitä kokonaan huonona asiana.

It's the fate of most Ping-Pong tables in home basements eventually to serve the ends of other, more desperate games.

Jostain syystä Helsingin kaupunginkirjastossa on Jonathan Franzenin The Correctionsista Fourth Estate -kustantamon 25-vuotisjuhlavuoden rajoitettu painos. Kirjan sisällön suhteenhan tällä ei ole merkitystä, paitsi minulle oli: Painoksessa ei ole mitään tekstiä takakannessa tai liepeissä, joten en tiennyt minkälaista kirjaa aloin lukea. Franzenin teksti ja ajatusten kuljetus on onneksi niin hallittua, että ensimmäisen sivun jälkeen ei täytynyt epäröidä: tämä on kiinnostava kirja.

Oli mielenkiintoista lähteä lukemaan kirjaa näin vähin tiedoin. Olen lukenut tänä vuonna Franzenilta Freedom-romaanin, joten alun jälkeen oli helppo arvata, että tarina ei rajoitu vain yhteen hetkeen tai aikakauteen, vaan Franzen pyrkii kuvaamaan yhden perheen kokonaisuudessaan ja perheen kautta koko yhteiskunnan. Luin ensi-istumalta kirjaa noin sata sivua, joiden jälkeen tuli vain ajateltua, että onneksi tämäkin on pitkä romaani.

Parhaan panos-riski-tuottosuhteen sai tulitikuista. Ne eivät painaneet juuri mitään, ne olivat Venäjällä arvokkaita, niillä sytytettiin vallankumous.

Juha Seppälä, Mr. Smith. Tutustuin Juha Seppälään vuonna 2005 (tai 2006), kun aloitin ja jätin kesken yliopiston kotimaisen kirjallisuuden nykykirjallisuuden kurssin. Menin kurssille, koska halusin löytää uutta luettavaa. Seppälän novellikokoelma Super Market oli luettavien teosten listalla ja ihastuin siihen ensimmäisestä tarinasta lähtien. Sen vuoden aikana taisin lukea kaikki siihen mennessä ilmestyneet Seppälän teokset, enkä enää ole varma, mitä olen lukenut ja missä kirjassa tapahtui mitäkin. Sydänmaa, Kuun nousu ja lasku, Routavuosi.. Pidin kaikista paljon, mutta jos lukee samalta kirjailijalta pari romaania viikossa muutaman viikon ajan, menettää nopeasti kyvyn erotella niitä toisistaan. Varsinkin, kun Seppälä (kuten kaikki taiteilijat?) usein käsittelee samoja aiheita samantyyppisten hahmojen kautta.

Silti, hieno kirjailija ja yksi Suomen tarkkanäköisimmistä yhteiskunnallisista (onko muita?) taiteilijoista. Tämän osoittaa myös nyt loppuunlukemani ja Seppälän uusin Mr. Smith. Markkinatalous ja siihen liittyvät, sen aiheuttamat, inhimilliset ilmiöt ovat Seppälän käsittelyssä selkeitä ja helposti käsiteltäviä. Vaikka niitä katsottaisiinkin Karjalan Kannaksen sotien aikaisten ja välisten tapahtumien kautta. Tai Los Angelesissa juostavan maratonin tai rikkonaisesta perheestä tulevan new age -hurahtaneen keski-ikäisen naisen tai hanttihommissa ja juopporemmeissä ryvettyneen miehen kautta. Näistä kaikista kertoo Mr. Smith. Jälkimmäisiksi mainitut Briscillan ja Ranen kertomukset ovat herkintä ja myötätuntoisinta Seppälää aikoihin. Toisaalta tasapainottamassa on Kannaksen tapahtumien taloushistoriallinen ja ihmisen luonnetta analysoiva osio.

Jossain mielessä Seppälä on kuin Kari Hotakainen, josta kaikki populääri on riisuttu pois. Tarinoissa liikkuu keski-ikäisiä miehiä itseään suurempien voimien (talous, rakkaus, lama, sota, avioliitto, lapset) työntäessä heitä suuntaan jos toiseenkin. Hienoa lausetta Seppälä - samoin kuin Hotakainenkin - kuljettaa aina mukanaan, oli aihe mikä tahansa. Seuraavaa romaania odotellessa.

Itseäkin kammotti, mutta jollain tapaa siihen ikään oli ehtinyt tottua epämukavuuksiin ja ihmisiin, jollaisia ei välttämättä ollut kohdannut eikä välttämättä-välttämättä halunnut kohdatakaan.

Mikko Rimminen, Hippa. Kaksi lukukertaa siihen meni. Ensimmäisellä nelisenkymmentä sivua, toisella ne loput parisensataa. Hyvä kirja, jopa erittäin hyvä. Rimminen liikkuu tutuiksi tulleine kielimaneereineen nyt jotenkin keveämmillä linjoilla kuin kahdessa edellisessä romaanissaan. Huumori on ykkössijalla, vaikka tarinan hahmot ovatkin Rimmisen tuttuja oman elämänsä varakapteeneja tai vaihtomiehiä. Komiikkaa riittää niin päähenkilöiden pirisegistelyissä kuin heidän kyytiläisinä toimivien kehitysvammaisten vilpittömyydessä ja välittömyydessä. Välillä sukellellaan syvemmissä vesissä, mutta liian vakavaksi ei Rimminen tällä kertaa äidy. Ja loppu on tälläkin kertaa maailman positiivisuuteen avautuva, kaunis.

Puhuttiin aikaisemmin kaverin kanssa, että Rimminen on aliarvostettu rikoskirjailija. Kaveri ei ollut uskaltanut lukea Nenäpäivää loppuun, koska häntä jännitti liikaa. No, tässä riittää pienrikosta melkein joka sivulle, mutta jännitysmomentti on hetkittäistä ja pienimuotoista. Pieta, kyllä sä tämän uskallat lukea.

Seuraavaksi pitäisi hankkia jostain se Hesarissakin arvioitu matkanovellikokoelma. Siinäkin on Rimmistä.

"Uskoin, ettei mikään pysty musertamaan minua niin kauan kuin muistin ulkoa Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelman parhaat runot."

HS Teema 3/13 Lue ja kirjoita paremmin. En ole aikaisemmin näitä Hesarin Teema-lehtiä ostanut, enkä oikein tiennyt mitä tältäkään numerolta odottaa. Lukeminen ja kirjoittaminen kiinnostaa (aijaa) ja mukana on mielenkiintoisia kirjoittajia (Tervo, Kukkala, Tikkanen jne), joten ostopäätös oli aika helppo. Sisältö taas olikin vähän pettymys.

Mutta en halua kirjoittaa siitä. Haluan kirjoittaa Ilkka Malmbergistä. En tiedä onko Kuukausiliitteen residentille keski-ikäiselle valkoiselle miehelle nauraminen enää hauskaa, mutta Malmbergin juttu tässä lehdessä oli kuin jonkin malmberg-generaattorin luoma. Jokaisen pitkän malmbergin elementit olivat läsnä:

• Armeija. Juttu itse asiassa alkaa näin: "Armeijassa tapaa ihan toisia ihmisiä kuin siviilissä."
• Ennen oli kaikki paremmin. "Se oli 1980-lukua. Korkeakirjallisuudella oli statusta."
• Kekkonen. "Don Quijotea pidetään eurooppalaisen romaanitaiteen perusteoksena, ja se oli myös presidentti Urho Kekkosen lempikirja."
• Muut menneen Suomen merkkihenkilöt (miehet). Matti Klinge, Paasikivi, Väyrynen, Linna.
• Minä ja minun nuoruuteni vs. nykyajan diginuoret. "Oli jotenkin kuohuttavaa, että kaveri oli lukenut romaania harppoen." vs. "Kesken jättäminen ei liene 2010-luvulla enää suurikaan synti, sillä elektroninen lukeminenhan on pelkkää kesken jättämistä."

Ja niin edelleen. Viittauskehikko Malmbergillä on jostain menneestä Suomesta, jämähtänyt sinne kekkosiin ja paasikiviin ja kansaa yhdistäviin iltauutisiin. Tulee mieleen Don Rosan Aku Ankat, joissa seikkaillaan Carl Barksin 50-luvun Ankkalinnassa aina ja ikuisesti. Sihijuomaa ja texwillereitä kioskilta, kunnolliset amerikkalaiset autot, transistoriradiot, kuuraketit, kaapin kokoisessa televisiossa kaksi kanavaa ja pönöttävät merkkihenkilöt (miehet). Kuulostaa ihan malmbergiltä, kuulostaa ihan Ankkalinnalta.

Sisäpihan ikkunoista heijastuva kylmä aurinko nylsi silmiin ja pinsetöi hermopäitä.

Mikko Rimminen on lempikirjailijoitani, ja eilen kävin ostamassa hänen uunituoreen Hippa-romaaninsa. Luin eilen juuri ennen nukkumaanmenoa kolmisenkymmentä sivua ja luulen, että tänään luen koko kirjan.

Hesarin arviossa oltiin aika kriittisiä, mutta minulle jäi sellainen kuva, että Antti Majander on ehkä vähän kyllästynyt Rimmisen tyyliin. Minä taas en ole, ja siksi veikkaan, että pidän kirjasta yhtä paljon kuin edellisistäkin. Alku ainakin vaikuttaa lupaavalta.

It cut through the branches of the trees, turning up the silver undersides of the young leaves, and brought goosebumps as it went around her.

The New Yorker, Sept. 30, 2013. Jokaisessa New Yorkerissa julkaistaan novelli. Nolosti jätän useimmiten novellin lukematta, vaikka joka kerta, kun olen sen lukenut, olen siitä pitänyt. Tällä kertaa kävi samoin: Meinasin jo hypätä novellin yli, mutta sitten joku lause tarttui silmiini ja päätin lukea tekstin läpi. Onneksi luin, se oli taas hyvä. Joshua Ferrisin novellin nimi on The Breeze ja se kertoo naisesta, joka kevään ensimmäisenä iltana lähtee miehensä kanssa viettämään iltaa Manhattanille. Mielenkiintoiseksi tarinan tekee sen rakenne: Ferris näyttää lukijalle kaikki mahdolliset tavat, joilla ilta voi edetä. Jäin miettimään, miksi fiktio ei useammin käytä tällaista rakennetta. Fiktiossa useimmiten näytetään yksi ainoa tapahtumien etenemismahdollisuus, joka vaikuttaa väistämättömältä. Ferrisin novellissa yhden tilanteen useiden vaihtoehtojen läpikäyminen syventää kuvaa hahmoista, lukija saa tietää, miten nämä henkilöt käyttäytyisivät, jos tekisivät pienin tavoin erilaisia valintoja. Lopputulos on tietysti aina sama, henkilöt ovat mitä ovat, vaikka valitsisivat piknikin sijasta elokuvan tai ravintola-illan. Teot eivät vaikuta enää, liitto on jo menetetty.

Tämä oli sellainen lukukokemus, joka avasi ajatuksia siitä, mitä fiktiolla voi tehdä. Ja aina kun näin käy, tekee mieli itse tarttua kynään.

PS. Jos sinulla on New Yorker -tunnarit, voit lukea tarinan täältä. Ferris kertoo tarinastaan NY:n blogissa täällä.

PPS. Tarkistin asian, ja Joshua Ferrisin edellinen New Yorker -novelli (The Fragments, Apr. 40, 2013) oli yksi niistä, jotka olin aikaisemmin lukenut ja joista olin tykännyt. Pääkaupunkiseudun kirjastoista näyttäisi löytyvän Ferrisin molemmat romaanit. Taidanpa laittaa varaukseen. Pitäisiköhän keksiä joku muu tapa listata kiinnostavia, tulevaisuudessa luettavia kirjoja kuin varata ja lainata ne kirjastosta ja mahdollisesti (todennäköisesti?) palauttaa ennen kuin olen ehtinyt niitä aloittaakaan?

The combined military air and sea lift capability of the rest of the world would be insufficient to even get a foothold on the continental United States.

Rakkautta ja anarkiaa, graduinnostus ja yhdysvaltalaisen tv-sarjasesongin alkaminen ovat verottaneet pitkäjänteistä lukemista aika tehokkaasti. Korvaukseksi kolme ja puoli linkkivinkkiä:

Linkki #1: Vice kysyy sota-asiantuntijalta voisiko maailman muut valtiot voittaa Yhdysvaltain sodassa. Vastaus on masentava.

Linkki #2: Dissent kertoo, miten ja miksi amerikkalainen seksisti-idiootti turhautui pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Tasa-arvoa edistävät mekanismit toimivat!

Linkki #3: Long Play tapaa neurobiologi James Fallonin ja pyytää tätä kertomaan psykopaateista (vaikka psykopatiaa ei Fallonin mukaan olekaan olemassa). Linkki pääkirjoitukseen, juttu maksaa. Maksaminen ja lukeminen sujuivat Readberry.fi-palvelun kautta erittäin miellyttävästi.

Linkki #3½: Edellisen jutun jatkoksi kannattaa lukea The New Yorkerin juttu kirjoista, jotka kritisoivat nykyistä trendiä, jonka mukaan kaikki ihmisen käyttäytyminen voidaan johtaa tiettyyn kohtaan aivoissa tai tiettyihin geeneihin.

PS. Kirjoista edelleen kesken ovat Cormac McCarthyn Blood Meridian, Juha Seppälän Mr. Smith ja Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow. Laina-aikaa on onneksi vielä reilusti jäljellä kaikissa.